Mielessä | 24.09.2014
Syömishäiriö myrkyttää kehon ja mielen
Nuori sairastuu syömishäiriöön yleensä salakavalasti. Ulospäin näkyviä oireita voivat olla painonlasku, muutokset syömiskäyttäytymisessä ja ruokavaliossa, eristäytyminen sosiaalisista suhteista sekä mielialan vaihtelut.
Usein taustalla on pyrkimys terveellisiin elämäntapoihin tai laihdutuskuuri, joka on edetessään riistäytynyt käsistä.
– Lähipiirin olisi hyvä puuttua asiaan heti hälytyskellojen soidessa. Jos tilanteeseen puututaan ennen kuin se on ehtinyt kehittyä sairaudeksi, voidaan kelkka saada kääntymään jo tiedon annolla ja tuella, kertoo nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Tarja Rauhala Syömishäiriöklinikalta.
Aluksi kannattaa ottaa asia itse puheeksi nuoren kanssa. Jos kuitenkin näyttää siltä, että oireilu jatkuu puuttumisesta huolimatta, nuori vähättelee asiaa tai kieltää koko ongelman, kannattaa kääntyä esimerkiksi kouluterveydenhuollon puoleen.
– Nuoren kanssa on tärkeää aina pyrkiä avoimeen keskusteluun ja huolen ilmaisuun, vaikka nuori olisikin eri mieltä. Selän takana toimiminen usein vain kärjistää ja pahentaa tilannetta.
Nuoren on hyvä saada asiantuntevaa tietoa siitä, mitä oireilusta seuraa, mitä tapahtuu keholle ja mielelle sekä mitkä ovat lyhyen ja pitkän ajan mahdolliset seuraamukset.
– On myös tärkeää muistaa, että syömishäiriöön liittyvä oireilu on nuorelle keino selvitä arjesta ja psyykkisestä pahoinvoinnista. Oireista luopuminen vaatii sitä, että nuori löytää tilalle sellaisia selviytymiskeinoja, jotka edistävät terveyttä.
Syömishäiriölle altistavia tekijöitä
Tutkimusten mukaan syömishäiriölle altistavia tekijöitä voivat olla esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, vakava sairaus, kuolema lähipiirissä, koulukiusaaminen tai jokin muu traumaattinen tapahtuma. Vanhemmat tuntevat monesti neuvottomuutta nuoren ongelman edessä, ja sairaus jää usein ensioireiden perusteella tunnistamatta.
Myös terveet ihmiset syövät joskus liikaa, laihduttavat ja välttelevät tiettyjä ruoka-aineita. Oireet muuttuvat sairaudeksi, kun vaikutukset näkyvät nuoren terveydessä ja toimintakyvyssä. Tällöin sairauskäyttäytyminen sanelee mitä nuori tekee, minne menee, mitä syö, mihin osallistuu ja kenen kanssa.
Rauhala mainitsee, että syömishäiriödiagnoosissa on omat tyypilliset oireensa, mutta jokaisen sairastuneen arki on yksilöllistä.
– Bulimiassa oireiluun kuuluu ahmiminen ja oksentelu, joka käytännössä näkyy ruokakaappien tyhjenemisenä ja lisääntyneenä rahankäyttönä ruokaostoksiin. Bulimiaa sairastavan paino voi olla normaalilukemissa. Anoreksiaa sairastavalle tyypillistä taas on niukka syöminen, pakonomainen liikkuminen ja laihtuminen. Nuori usein välttelee yhteisiä ruokahetkiä, haluaa itse valmistaa ruokansa, suosii salaatteja ja kevyttuotteita sekä lajittelee ruoka-aineet kiellettyihin ja sallittuihin.
Nuoren syömishäiriö koskettaa koko perhettä. Sairauden alkuvaiheessa hän kokee usein saavansa sairauskäyttäytymisestä enemmän hyvää kuin huonoa. Tästä syystä nuori saattaa sivuuttaa vanhempien puuttumisyritykset: hän ehkä kaunistelee tilannettaan ja vähättelee oireitaan.
– Tyypillistä on, että syömishäiriötä sairastava nuori on ailahtelevainen, vetäytyvä, helposti ärtyvä ja omiin näkemyksiinsä takertuva. Nälkiintyminen vahvistaa pakkoajatuksia, ja verensokerin vaihtelut ja nälkä tekevät ärtyneeksi. Mieli puolestaan on harhautunut luulemaan syömishäiriöön liittyvää toimintaa ainoaksi todelliseksi selviytymiskeinoksi. Tämän vuoksi nuori kokee uhkaksi, jos oireilua estetään tai häiritään, Rauhala kuvailee.
Huolenpito tärkeää
Vanhemmat voivat auttaa nuorta olemalla tukena ja ylläpitämällä toivoa paremmasta huomisesta. Ruokailuissa tukeminen on tärkeää, ja vaikka nuori usein kapinoi ja pyrkii saamaan joustoa, on pidettävä mielessä, että sairaudelle periksi antaminen on loputon suo.
– On myös hyvä etsiä yhdessä vaihtoehtoisia keinoja ahdistuksen sietämiseen. Mikäli nuoren pitää päästä joka ilta lenkille purkamaan pahaa oloaan, voi vanhempi tarjoutua tekemään nuoren kanssa jotakin, mistä ei koituisi vahinkoa. Jos lenkille on silti pakko päästä, voi auttaa, jos vanhempi menee mukaan määräämään tahdin ja reitin. Tärkeintä on osoittaa, että nuoresta välitetään, Rauhala muistuttaa.
Syömishäiriöiden hoito on moniammatillista yhteistyötä. Tavoitteita voivat olla esimerkiksi se, että ruokailu muuttuu tavanomaiseksi, ravitsemustila korjaantuu, nuori omaksuu ahdistuksen hallintaa tukevia keinoja ja oppii pärjäämään kotona.
Hoitokeinoja ovat erilaiset terapiat, kuten fysioterapia, ravitsemusterapia ja psykoterapia. Myös käytännön harjoittelu, kuten tuetut ruokailut ja ohjatut ruoanlaittotilanteet ovat usein osana hoitoa.
Vakava syömishäiriö ja tehostettu hoito
Vakavasta syömishäiriöstä on kyse, kun nuori on täysin lukossa syömishäiriöajattelun kanssa. Syöminen, syömättömyys, liikunta ja laihtuminen täyttävät ajatukset, ja päiviin on vaikea sisällyttää muuta ajattelua tai toimintaa. Arki on usein kaoottista, toimintakyky laskee ja sairaus sanelee kaikki valinnat. Tällöin tarvitaan usein sairaalahoitoa.
– Jos nuoren tila on tasainen eikä akuuttia hengenvaaraa ole, tilannetta voidaan seurata kotona. Tämä edellyttää kuitenkin asiantuntijan arviota ja seurantaa. Lähipiirin tehtävänä on saada nuori ymmärtämään, että kyseessä on todellinen ja vakavasti otettava sairaus, Rauhala neuvoo.
Syömishäiriöinen ajatusmaailma on hyvin kielteisesti värittynyt ja synkkä. Itseinhon, huonommuuden ja arvottomuuden tunteet ovat yleisiä, minkä lisäksi sairaus vääristää ympäristön viestit negatiivisiksi ja sairautta tukeviksi. Pelot ovat voimakkaita ja moninaisia. Sairastunut saattaa toivoa parempaa, mutta samalla pelätä toipumista.
– Toipuminen pitää sisällään fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia. Vakavasti alipainoisen nuoren ravitsemustilan korjaantuminen on ensimmäinen ja välttämätön askel. Todellinen toipuminen alkaa kuitenkin vasta silloin, kun sairastunut itse ymmärtää olevansa sairas ja on valmis työskentelemään paranemisensa eteen.
Lisää tietoa
”Näin tilanne alkoi” -vanhempien kertomuksia
”On todella vaikeaa myöntää itselleen, että omalla lapsella on syömishäiriö. Perustelin itselleni, että olinhan itsekin nuorena laiha ja uskottelin laihuuden johtuvan aineenvaihdunnasta. Hän söi todella pieniä annoksia, mutta useita kertoja päivässä, joten ajattelin sen riittävän. Edes omituiset vatsakivut ruokailujen jälkeen eivät saaneet minua yhdistämään oireilua syömisestä johtuvaan ahdistukseen. Nyt tyttäreni on ollut jo jonkin aikaa täysi-ikäinen, ja vasta jälkikäteen ymmärrän, että tilanteeseen olisi pitänyt puuttua heti. Hän on edelleen liian laiha ja ongelmat syömisen suhteen ovat yhtä näkyviä, mutta kuten vuosia sitten, hän kieltää yhä ongelmansa. Voin siis vain toivoa, että jonakin päivänä tyttäreni vapautuu syömishäiriöstään ja voi neuvoa muita samassa tilanteessa – myös lievältä vaikuttavaan syömishäiriöön pitää puuttua.”
19-vuotiaan tytön äiti
”Tyttäreni oli aina ollut hieman pyöreä, ja vuosien ajan yllytin häntä liikkumaan ja syömään terveellisemmin. Erehdyin jopa kannustamaan hänen laihduttamistaan, ja ymmärsin huolestua vasta, kun huomasin hänen painonsa pudonneen jo liikaa. Ensimmäinen konkreettinen oire oli yhteisten perheaterioiden välttely erilaisilla verukkeilla. Hän oli omien sanojensa mukaan syönyt valtavan määrän ruokaa koulussa, käynyt syömässä ystä-viensä kanssa tai vetosi vatsakipuun ja lupasi syödä illemmalla. Myöhemmin tyttäreni myönsi jääneensä koukkuun ”vielä kaksi kiloa” ajatteluun, minkä seurauksena laihdutusta oli mahdotonta lopettaa.”
15-vuotiaan tytön äiti
”Vaimoni tunnisti tyttäreni syömishäiriökäyttäytymisen oman sairaushistoriansa kautta. Ensimmäisiä oireita olivat pienentyneet ruokamäärät, ruokailujen välttely ja ruoan pyörittely lautasella. Ruoat päätyivät monesti piiloon roskakoriin. Tyttäreni on aina ollut perusluonteeltaan iloinen, mutta syömishäiriön myötä hän masentui ja eristäytyi omaan maailmaansa. Hankin hänelle apua ja vahdin häntä kotona jokaisen ruokailun ajan. Radikaali keino herätti tyttäressäni suurta ahdistusta, mutta lopulta varmisti sen, että paino ei missään sairauden vaiheessa päässyt romahtamaan.”
14-vuotiaan tytön isä
”Huomasin ensimmäiseksi tyttäreni kriittisen suhtautumisen omaa kehoaan kohtaan. Päiväruoaksi kelpasi enää pieni annos vihanneksia ja perunaa sekä kalaa tai kanaa. Iltapalaksi hän söi yhden jogurtin. Hän myös lisäsi liikunnan määrää vähintään kahteen tuntiin päivässä.”
15-vuotiaan tytön äiti
”Tyttäreni ei ollut aiemmin ollut innostunut liikunnasta, joten lenkkeily useita kertoja päivässä kiinnitti huomioni. Hän on aina ollut sosiaalinen luonne, mutta niukempien ruokamäärien ja lenkkeilyn myötä myös ystävät saivat jäädä. Hän halusi tehdä ruokaa muille perheenjäsenille, mutta perusteli oman syömättömyytensä kasvisruokavaliolla. Huolestuin myös siitä, että hän oli aina väsyneen ja kipeän oloinen.”
17-vuotiaan tytön äiti
Teksti Janita Virtanen, kuvitus Marika Maijala
Asiantuntijana nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Tarja Rauhala, Syömishäiriöklinikka
Julkaistu Terveydeksi! 3/2014
