‹ Takaisin

Henkilö  |  08.09.2021   |  JENNI JUNTUNEN   |  ROOPE PERMANTO

Täysiä unelmia päin

Korona-aika sai näyttelijä Ville Myllyrinteen oivaltamaan, mikä elämässä on olennaista. Aina kannattaa yrittää täysillä.

Tällä hetkellä voin oikein mainiosti, työtä tehden, pitkien karanteeniaikojen jälkeen. Kuvaamme saaristossa Sieni­retki-elokuvaa, joka on keski-ikäisten miesten elämästä kertova komedia.

Viimeisen vuoden aikana on ollut aikaa pohtia elämää moniulotteisemmin, ja ehkä olen oppinut itsestäni jotain. Kun on pakko pysähtyä, alkaa huomata, mikä on oleellista ja mikä vähemmän oleellista.

Olen ymmärtänyt, että elämässä ei ole välitöitä. Olen aiemmin ajatellut, että teen nyt tämän työn ja sitten joskus jotain, mistä olen syvemmällä tasolla kiinnostunut. Elämä on lopulta ne välityöt, joten kannattaa pyrkiä tekemään vain itselle tärkeitä juttuja tai vähintäänkin suhtautua nykyisiin niin, että ne ovat tärkeimmät. Tulevina vuosina soisin käyttäväni enemmän aikaa hankkeisiin, jotka ovat alusta lähtien itseni luomia.

Sama pätee tietysti kaikkeen muuhun elämään. Sen sijaan että ajattelee, että arjesta jotenkin selvitään ja sitten on niitä huippuhetkiä, koetan keskittyä siihen arkeen. Tässä alkaa tietysti vähän keski-ikä haista, mutta näin se nyt vaan on.

Pyrin vähentämään turhien ­asioiden tekemistä: loputonta ­iltapäivälehtien selaamista, Facebookissa roikkumista, Instagram-kuvien nappailua, ­napostelua… En tarkoita, että aina pitäisi ­tehdä jotain hyödyllistä, mutta varmasti on ­virkistävämpiäkin tapoja viettää elämää kuin hyppiä toisarvoisesta asiasta toiseen.

Pyrin lisäämään edelleen tiedon ja taidon määrää, oppimista ja osaamista.

Jos jotain harmittelen, niin sitä, että aloin tehdä asioita tosissani vasta 40 täytettyäni. Monesti elämässä tuli mentyä puolivaloilla. Olisi kannattanut yrittää parhaansa ihan alusta lähtien, ihan kaikessa: työelämässä, perhekuvioissa, parisuhteessa. Oivalsin, että kannattaa elää täysillä tai sitten elämä on kohta ohi.

En pärjäisi ilman perhettäni, tietenkään. Se on klisee, mutta tottahan se tietysti on.

Vuosikymmenien aikana minusta on kenties syntynyt pessimistinen, nihilistinen tai muuten kyyninen kuva, mutta sehän on vain karaktääri. Olen aina ollut oikein tyytyväinen elämääni kautta linjan.

Joka päivä yritän jonkin verran ­kuntoilla, pitää itsestäni huolta ja viettää aikaa läheisteni kanssa. Vuoden ­alussa innostuin crossfitistä. Olen tällainen hurahtelija, on kiva kokeilla monia lajeja. Yritän pitää itseni ja mieleni hereillä ja hankkia uusia haasteita.

Urheilu merkitsee paljon, sekä penkki­urheilu että harrastaminen. Urheilussa on kiehtovia tarinoita, jännitystä ja käsikirjoittamattomia ­loppuja. Saatan jäädä seuraamaan mitä vain ­pingiksestä squashiin.

Seuraan paljon muun muassa moottoriurheilua. Ryhdyin aikoinaan pystymetsästä karting-mekaanikoksi, sillä halusin tarjota pojilleni mahdollisuuden autourheiluun, jota itselläni ei yksinhuoltajan lapsena ollut. Kesät ajettiin eikä paljon muuta ehditty tekemään, ­sillä kisat kestävät keskiviikosta sunnuntaihin. Kymmenen kesää kannoin, ruuvasin, seisoin vesisateessa ja helteessä, kasasin teltat, tein ruoat ja pyörin äijien kanssa ratojen varsilla. Se oli tosi raskasta, mutta arvostin joka hetkeä.

Omalla ajallani tekisin mahdollisimman vähän. Viihdyn hyvin itseksenikin, mutta yksinoloon ei ole juurikaan ollut aikaa, koska olen aina pääasiassa joko töissä tai perheen kanssa.

Olen kai sellainen suorittaja. Kuuntelen itseäni aivan liian vähän, ja pyrin aina tekemään jotain. Jos joskus omaa aikaa järjestyy, luulen, että yrittäisin vihdoin ja viimein selvittää, kuka minä olen ja minne olen menossa. Todennäköisesti kuluttaisin joutilaan ajan stressaamalla, että onko kaikki jo ohi ja eikö enää tulekaan mitään uutta.

Olen oppinut hyväksymään ­itseäni vähän paremmin. Itseinho on aina ollut ekstremelajini, nyt pieninä hetkinä ­pystyn olemaan itsellenikin armollinen ja vaatimatta mahdottomia.

Itsekritiikki on varmasti kummunnut kunnianhimosta.Tässä iässä ymmärrän jo, etten tule ikinä saavuttamaan kaikkia niitä hyvinkin epärealistisia tavoitteita, joita olen itselleni asettanut. Yritän nähdä arvoa siinä, mitä olen jo tehnyt. Sekin on ollut hyvin vaikeata aiemmin.

Muutos on tapahtunut iän, ajan tai realiteettien myötä. Olisin sen aiemminkin voinut oivaltaa. Somessa tulee ­välillä vastaan David Bowien sitaatti, että ikääntyminen on jännittävä prosessi, jossa ihminen tulee siksi, mikä sen aina tulikin olla. Se on kyllä aika totta.

Jaksan paremmin, kun koetan pitää tavoitteet mielessä ja suunnitella elämääni. Usein arki menee ajelehtien, joten aika ajoin tarkistan, että tavoit­teeni ovat edelleen pätevät. Se on neljän minuutin homma, joka on auttanut paljon elämässä.

Olen päättänyt, että tästä eteenpäin mennään minun ehdoillani. Näinhän ei tule tapahtumaan, mutta voihan tällaisia päätöksiä tehdä.

Julkaistu Terveydeksi! 3/2021