‹ Takaisin

Henkilö  |  08.12.2021   |  JENNI JUNTUNEN   |  SAMPO KORHONEN

Tärkein ensin

Juontaja ja kirjailija Jenni Pääskysaari varmistaa, että kalenterissa on aina tilaa muutamille olennaisille asioille: metsäretkille, katutanssille ja kirjoille.

Tällä hetkellä voin vähän vaihtelevasti. Tuntuu, kuin olisin ollut puolitoista vuotta pahvilaatikossa, ja nyt ­pandemian hellittäessä tulen takaisin ihmisten ilmoille. Kirjoitin pitkään kirjaa, joka on juuri julkaistu, ja nyt teemme taas Pitääkö olla huolissaan? -sarjaa.

Paluu normaaliin elämään on enimmäkseen mahtavaa, mutta huomaan olevani eri tavalla poikki kuin ennen pandemiaa, vaikka teen ihan samoja asioita samalla tavalla. Vaikka energisoidun toisista ihmisistä, viihdyn myös itsekseni. Huomaan, että vuorovaikutus vie enemmän voimavaroja kuin ennen.

Jaksan paremmin, kun pidän huolta siitä, että minulla jää aikaa omille, tärkeille asioille. Nyt kun on taas enemmän vaihtoehtoja ajankäytölle, on pidettävä pää kylmänä ja huolehdittava esimerkiksi siitä, että on aikaa mennä metsään maadoittumaan.

Olen pikkuhiljaa palaillut tanssitunneille, jotka myös menevät prioriteetti­listallani korkealle. Tanssitunneilla nautin hyvästä musasta, hikiliikunnasta, ystäväni seurasta ja siitä, ettei samalla voi miettiä yhtään mitään muuta tai jalat ovat jo solmussa.

Huomaan myös voivani tosi paljon paremmin, kun näen muutamia ystäviä ihan kasvokkain. Viestitellessä tai videopuhelussa ei tapahdu ­samanlaista yhteensulautumista, jota parhaimmillaan tapahtuu, kun ollaan yhdessä samassa tilassa.

Joka päivä luen jotakin. Lukeminen pistää ajattelemaan. Olen kirjallisuuden suhteen iloinen sekakäyttäjä: luen ja nykyään myös kuuntelen aivan mitä huvittaa. Vapaa-ajalla luen eniten kotimaista tai pohjoismaista nykyproosaa. Tietokirjoja en lue aivan hulluna, ­koska työn puolesta vietän niin paljon aikaa ­rouva Googlen parissa.

En haluaisi olla niin dinosaurus, mutta luen mieluummin kirjoja tai fyysisiä lehtiä kuin selaan nettiä. Uutissivuston sisältö ei lopu koskaan, se on päättymätön luuppi, joka imaisee sisäänsä. Pidän siitä, että kirja tai lehti alkaa ja loppuu.

En pärjäisi ilman kahvia. Paitsi jos ­olisi pakko, mutta en aio yrittää. Rakastan herätä kahvin tuoksuun. Aamulla pitää saada tosi iso muki höyryävää mustaa mokkaa, ilman mitään sokereita tai valkoisia litkuja.

Lautaselle valitsen ihan mitä ­mieli tekee, kunhan se ei ole lihaa eikä kanaa. Osallistuin kolmisen vuotta sitten kokeilu­mielellä Lihaton lokakuu -haasteeseen. Kun olin Tukholmassa syyslomareissulla, huomasin yhdessä ihanassa ravintolassa tilanneeni lihapullia ja perunamuusia. Se kertoo siitä, että on tosi paljon juurtuneita tapoja, joiden mukaan toimimme sen kummemmin miettimättä.

Söin sen annoksen, mutta se oli kyllä viimeinen liha-ateriani. Valinnan taustalla on eettisiä- ja ilmastosyitä. Välillä ahdistun siitä, mihin maapallo on menossa. Silloin ajattelen, että teen muutaman asian toisin, sillä yksi ihminen ei voi muuttaa kaikkea.

Liikunta on minulle parhaimmillaan terveellisin mahdollinen pako ­kaikesta muusta. Tanssissa on parasta se, että tekee jotain omasta mielestä ihanaa, missä tulee jäätävä hiki.

Joskus liikunta on vain lääkärikustannusten välttelemistä. Koska ­kirjoitan työkseni, istun tosi paljon. Joko alan kohta rampata selkäni kanssa ­lääkärillä tai sitten laitan työpäivän jälkeen ne lenkkarit jalkaan ja lähden puoleksi­toista tunniksi kävelemään.

Vapaa-aikani vietän mieluiten metsän keskellä. On ihanaa, jos metsässä on seuraa, mutta siellä on ihanaa myös yksin. Metsässä asiat asettuvat omille paikoilleen: kaikki hömpötykset ja turhuudet, jotka arjen keskellä lähtevät pyörimään päässä, jäävät sinne suonsilmäkkeisiin ja puiden oksille. Se pitää minut järjissäni.

Salainen paheeni on ranch-dippikastike, johon voisin kastaa vaikka käpyjä ja legopalikoita. Oikeasti yritän välttää paheajattelua. Jos jotain valitsee tehdä, siihen ei pitäisi liittää ajatusta syyllisyydestä.

Haluaisin elämääni lisää päiväunia. Olen joskus ollut tosi hyvä nukkumaan päiväunia, mutta nyt on sellainen ­kausi, etten oikein saa torkahdettua, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Aion todella satsata tähän, koska päiväunet ovat ihania. Nukahtamismetodina minulla on ­muutama hengitysharjoitus.

Viimeksi innostuin neulomisesta pandemia-aikana, kuten sadat tuhannet suomalaiset. Nyt lähettelemme ystävän kanssa kuvia ristipistotöistä, joihin on kauniisti kirjailtu karmeita asioita. Se on johtamassa siihen, että sitä on kohta kokeiltava itse.

Olen päättänyt, että elämä on ­liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen, huonon kahvin juomiseen tai huonojen urheilu­rintaliivien käyttämiseen. Enää ei löydy pinnaa asioille, jotka eivät tuota jotain hyvää joko itselle tai tähän maailmaan. Pitkään ajattelin, että kirja pitää lukea alusta loppuun asti, nykyään jos kirja ei lähde sadan sivun jälkeen, voin siirtyä seuraavaan. Hirveän harvoja ­asioita on pakko tehdä.

Jenni Pääskysaari juontaa MTV:llä Aarrepajaa sekä käsikirjoittamaansa Pitääkö olla huolissaan? -sarjaa. Pääskysaaren autofiktiivinen esikoisromaani Mielen maantiede (Otava) ilmestyi syyskuussa.

Julkaistu Terveydeksi! 4/2021