| 03.11.2022 | JANI KAARO
Vapaan leikin voima
"Kun vapaa leikki korvautuu ohjatuilla harrastuksilla ja paljonkaan ei voi tehdä ilman aikuisen valvontaa, riistämmekö lapsilta mahdollisuuden toisenlaiseen kasvuun?"
Mitä sanoisit, jos lukisit naistenlehden asiantuntijapalstalta tällaisen kysymyksen: ”Apua! Mitä voin tehdä? Viisivuotiaani ei suostu kävelemään päiväkotiin yksin. Matkaa ei ole kuin kilometri.”
Entä tällaisesta: ”Nyt tarvitaan neuvoja? Lapseni on pian kaksi vuotta, mutta hän ei viihdy pihalla yksin. Onko tämä normaalia?”
Jos itse kysymykset vaikuttavat kummilta, mitäs sanotte vastauksista? Ensimmäisessä esimerkissä äitiä kehotettiin kannustamaan lasta kävelemään, sillä viisivuotias on kyllä kyllin vanha kävelemään moisen matkan yksin.
Toiseen kysymykseen taas saatiin ratkaisu sillä, että ovenripa laskettiin lapsen korkeudelle, jotta lapsi saattoi tulla omia aikojaan sisään. Äiti kirjoitti takaisin, että nyt lapsi viihtyy pihaleikeissä yksin vaikka miten pitkään.
Nämä eivät ole kuviteltuja esimerkkejä, vaan aitoja kysymyksiä ja vastauksia 1950-luvun amerikkalaisista naistenlehdistä. Ne löytyvät Markella Rutherfordin teoksesta Adult Supervision Required, josta ilmenee, miten maailma on muuttunut 1950-luvulta tähän päivään. 1950-luvulla korostettiin lapsen itsenäisyyttä liikkua ja leikkiä vapaasti ulkona ja esimerkiksi matkustaa julkisilla kulkuvälineillä. 1980-luvulla asenteet muuttuivat niin, että lasten piti lähes aina olla aikuisen valvonnassa.
Kun mietin tätä muutosta, en voi olla ajattelematta lähes viikoittaisia otsikoita, jotka kertovat lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Niiden mukaan ahdistus, masennus ja itsetuhoisuus vaivaavat yhä useampaa lasta ja nuorta. Voisiko tällä olla yhteys siihen, miten itse lapsuus on muuttunut?
Olen itse 70-luvun kasvatti ja tein pienenä asioita, joita omat lapseni eivät ole tehneet. Tein metsäretkiä yksin. Eksyin. Törmäsin kyykäärmeeseen. Pelästyin hirveä. Putosin kalliolta. Putosin puusta. Putosin ojaan.
Tämä vapaus, ja vapaus tehdä asioita yksin tai jonkun toisen lapsen kanssa, opetti minulle paljon. Se opetti, että selviän omin voimin. Se opetti, että en ole avuton vaan neuvokas. Opin tekemään omia päätöksiä, ratkaisemaan ongelmia, kun niitä tuli ja jos minulla oli kaveri, opin, että häntä ei voi kohdella huonosti, jos aikoo selvitä metsässä.
Kun liftasin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana puolen Suomen läpi, minulla oli alitajuinen tunne siitä, että kyllä minä pärjään – vaikka jäisin yöksi tien päälle.
Mietin siis, että kun vapaa leikki korvautuu ohjatuilla harrastuksilla ja paljonkaan ei voi tehdä ilman aikuisen valvontaa, riistämmekö lapsilta mahdollisuuden toisenlaiseen kasvuun. Kasvuun, jonka motivaatio lähtee lapsesta itsestään.
Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Julkaistu Terveydeksi! 3/2022
