| 03.05.2022 | JANI KAARO
Surujensa tunnustelija
Sen tosiasian, että kaikki ei ollut kohdallaan, olin kyllä tajunnut kauan sitten. Joskus, kun se tuli mieleen, mietin sitä hetken, mutta selitin nopeasti jollakin verukkeella pois. Mutta sitten se palasi mieleen uudestaan...
Mikä siis palasi mieleen? Se outo tunne aina illansuussa. Kuin rinnassa olisi ollut kärpänen, joka lentelee levottomana sydämen ympärillä. Avasin kaapin ja varmistin, että punaviiniä on varmasti illaksi. Katsoin myös toiseen kaappiin, jossa säilytin yömyssyjä. Jos juotavaa oli, saatoin ottaa illan vastaan rauhallisin mielin.
Ongelmaahan minulla ei ollut. Vain pari lasia illassa. Eihän se ole mitään. En juonut itseäni humalaan. Minulla ei koskaan ollut krapulaa. Mutta pari lasia illassa oli joka ilta. Ja se tunne, se kärpänen, jos kaapissa ei olisikaan mitään, se vaivasi minua. Mitä sitten, jos olisinkin yhden illan ilman alkoholia? Sehän olisi lastenleikkiä. Paitsi, arvatkaapa mitä. Sellaista iltaa ei ollut eikä tullut.
Noihin aikoihin kirjoitin Tiede-lehteen jutun ruoka-addiktiosta. Kirjoitin siihen virkkeen, joka meni suunnilleen näin: ”Mutta jos pizzanhimossasi huomaat käveleväsi pizzeriaan iltamyöhällä, lumimyrskyn keskellä, voidaan ehkä puhua addiktiosta.” Se oli enteellistä, sillä pian sen kirjoitettuani satuin katsomaan kaappiin hieman liian myöhään ja jäljellä oli vain pohjallinen. Niinpä pian olin kävelemässä Alkoon sohjossa, sukat märkinä, keskellä lumimyrskyä, ja mietin voiko näin jatkua.
Toisinaan harkinta-aika kestää pitkään. Miksi ei kestäisi, kun kerran on koukussa. Näistä mietteistä vei vielä varmasti kymmenen vuotta, että pyristelin alkoholista eroon. Kaksi tai kolme kertaa yritin, mutta palasin vanhaan. Lopulta onnistuin niin, ettei enää ole koukkua eikä kaipuuta.
Ystävät ovat kyselleet, onko jokin muuttunut, kun alkoholi on poissa ja vastaan heille, että kyllä on. Elämä on nyt rehellisempää.
Asia oli nimittäin niin, että minä pelkäsin iltaa ja sen tuomaa hiljaisuutta. Kun on hiljaista ja rauhallista, voi kuunnella sisintään, ja se mitä sisimmässäni oli – sitäpä en halunnut kuunnella. Se, mitä koin sisälläni, ei ollut linjassa sen kanssa, mitä näytin ulospäin enkä kestänyt ristiriitaa. Ja viini, tuo ihana lämmittävä viini, auttoi minua väistämään sen. Se toi hyvän olon, tasoitti rypyt ja aiheutti optisen harhan, jonka mukaan kaikki minkä piti olla linjassa, oli linjassa.
Nyt, kun tuota puudutusainetta ei ole, on vain pakko ottaa vastaan, mitä sisältä tulee. Ja surujahan sieltä tulee. Mutta tie parempaan elämään kulkee suremalla surunsa pienemmiksi. Surut on ensin tunnusteltava, sitten tunnustettava ja sitten huomaakin olevansa paremmin jaloillaan. Alkoholi auttaa niitä väistämään, mutta sitä ei voi tehdä loputtomiin.
Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Julkaistu Terveydeksi! 1/2022
