| 19.10.2020 | JANI KAARO
Kaikkea pitää maistaa
Jos lapsi vuonna 1903 halusi piirtää auringon, se oli yksinkertaista. Crayola-värikynissä oli vain kahdeksan väriä: yksi punainen, yksi keltainen, yksi vihreä ja niin edelleen. Jos lapsi siis halusi piirtää auringon, hän valitsi keltaisen värikynän.
Vuonna 1949 tilanne muuttui. Värejä oli nyt 48, keltaisessakin jo useampia sävyjä. Vuonna 2010 erilaisia värejä oli jo 120, ja tänä päivänä suurimmissa värikynälaatikoissa on 152 eri väriä. Jos lapsi nyt haluaa piirtää auringon, hänellä on valittavanaan valtava määrä keltaisen eri sävyjä.
Oletteko koskaan katsoneet, kun lapsi koettaa valita sopivaa sävyä yli sadan värin paljoudesta? Se ei ole vapauttavaa tai inspiroivaa, vaan pikemminkin halvaannuttavaa. Lapsi työntää liidut pois ja näyttää uupuneelta, voimattomalta. Aurinko jää tänään piirtämättä.
Esimerkki löytyy tietokirjailija Bee Wilsonin kirjasta The Way We Eat Now. Hän käyttää sitä vertauskuvana sille tosiasialle, että sama on tapahtunut ruoalle. Kun äitini oli nuori, suurimpien kauppojen hyllyillä oli 200–300 tuotetta. Nyt suurissa supermarketeissa on helposti 30 000 tuotetta, ja suuri osa niistä mainostaa itseään terveyshyödyillä. Kun olin pieni, äiti aina sanoi, että kaikkea pitää maistaa. Nyt kun tallaan satoja metrejä paikallisen marketin käytäviä, jotka pursuavat molemmin puolin uskomattoman kirjon kaikenlaisia tuotteita, en ole varma, pitääkö kaikkea maistaa.
En itse asiassa yhtään ihmettele, miksi ihmiset hurahtavat ruokavalioihin, joissa erilaisia ruoka-aineita karsitaan – oli syy mikä tahansa. Se helpottaa elämää.
Valita paljouden keskeltä onkin yllättävän vaikeaa. Evoluutio on opettanut ihmisille monta taitoa, mutta ei tätä. Tuotteiden vertailu on omanlaisensa prosessi, päätöksenteko toinen. Kauppareissun jälkeen olo on vetämätön, ei siksi, että shoppailu on fyysisesti vaativaa, vaan siksi, että se vaatii aivoenergiaa.
Muistan kun pari vuotta sitten vietin viikonlopun Tallinnan vanhassa kaupungissa. Kaupunki oli täynnä ravintoloita – kuin Pariisissa – mutta ravintolassa käyminen oli yhtä tuskaa. Kun olin lukenut yhden ravintolan ruokalistan, oli aina pakko katsoa seuraavan ravintolan tarjonta, kunnes takana oli kohta toistakymmentä ravintolaa, mutta en ollut yhtään sen lähempänä päätöstä. Nälkä alkoi kadota kiukun alle ja lopulta istahdin vain johonkin baariin syömään sämpylän – ja tunsin itseni tyhmäksi.
Paljous, runsaus, valinnanvara – ne vain eivät sovi ihmiselle, jonka evoluutio opetti tulemaan toimeen niukkuudessa. Eivätkä ne tee ihmistä onnelliseksi.
Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
