‹ Takaisin

  |  22.04.2021   |  JANI KAARO

Isän tekemää ruokaa

Jos lapsella on ahdistusta tai muita ongelmia, se näkyy ensimmäisenä syömisessä. Olisiko syöminen hyvä ilmapuntari sille, mitä lapsen sielunelämään kuuluu?

Kun kaksospoikani olivat vauvoja, he söivät joka päivä bataattisosetta. Ei mitään kaupan sosetta, vaan itse tehtyä sörsseliä. Siinä oli paljon mausteita ja lisäksi joskus selleriä tai palsternakkaa vähän päivästä riippuen. Ah, miten rakastan tätä muistoa. Kaksi pulleaa vauvaa, jotka hehkuivat oransseina kuin porkkanat. Väritys kyllä vähän huolestutti.

Kaksospoikani saivat viettää turvallisen lapsuuden. Ainakin ne ensimmäiset tärkeät vuodet. Olen aina miettinyt, johtuiko se bataattisoseesta vai turvallisesta lapsuudesta, että heistä tuli niin ennakkoluulottomia ruoan suhteen. Kun kiinteään ruokaan siirryttin, he maistelivat mielellään kaikkea. Ensimmäisen kerran soijamakkaraa maistettuaan he ­sanoivat: ”Hyvää. Maistuu ihan hupparinnarulta.”

Mietin tätä siksi, että oma lapsuuteni ei ollut onnellinen. Ja minä en syönyt paljon mitään. Päivän energiatarpeet hoidin hakemalla ruokakaapista salaa kourallisen sokeripaloja. Niitä sitten imeskelin metsässä puun alla. Kun nälkä seuraavan kerran iski, kävin nyhtämässä puutarhasta raparpereja ja nakersin niitä raakana.

Alkukesästä söin kuusenkerkkiä niin innokkaasti, että saatoin aiheuttaa taimituhoja. Vasta neljäntoista ikäisenä aloin varovasti maistella muita kuin tuttuja makuja.

Mutta takaisin asiaan. Kaksospoikiani nimittäin kohtasi katastrofi. Toinen sairastui vakavasti. Hän vietti vuoden sairaalassa ja pojat joutuivat ensimmäisen kerran elämässään toisistaan eroon. En viitsi kuvailla noita kauhun aikoja tämän enempää. Voitte kuvitella loput.

Siinä vain kävi niin, että kun elämä muuttui, pojat lakkasivat syömästä. Molemmat ­pojat. Saman tien. Ruoat, joista ennen oli tykätty, syljettiin pois. Mikään uusi ei kelvannut. Heistä tuli yhtä huonoja syömään kuin isänsä oli ollut lapsena.

Niinpä olen miettinyt, että olisiko tuossa jokin viisaus. Jos lapsella on ahdistusta tai muita ongelmia, se näkyy ensimmäisenä syömisessä. Olisiko syöminen hyvä ilmapuntari sille, mitä lapsen sielunelämään kuuluu?

Vielä jokin aika sitten istuin vähintään kerran päivässä leikkipuistossa. Mieleen on jäänyt eräs keväinen päivä, jolloin tuttu isä istui turhautuneena hiekkalaatikon reunalla pienen lapsen kanssa. Mies oli murheissaan, kun lapsi ei ollut maistanutkaan isän tekemää ruokaa.

Koetin keksiä jotakin järkevää sanottavaa, mutta sitten huomioni kiinnittyi hänen lapseensa. Lapsi oli täydessä työn touhussa. Isä tuijotteli maahan eikä huomannut, kun lapsi toi hänelle hiekkakakkua, hiekkapiirakkaa, hiekkakeksejä ja hiekkakahvia.

Jos lapsi ei syönyt isän ruokaa, ei isäkään hoksannut syödä lapsen ruokaa. Molemmilla oli kuitenkin ruoka mielessä, ajattelin.