| 21.10.2021 | JANI KAARO

Ihminen, luontainen nuuskija

Oletko koskaan katsonut, miten koira syö? Se ahmii, gulp, gulp, gulp, ja kuppi on nopeasti tyhjä. Entä sitten lammas? Se jauhaa, jauhaa, jauhaa, niin loputtomasti, että sitä katsoessa on tulla uni silmään...

Mutta ihminen syö toisella tavalla. Kun ruoka tavoittaa nielun, ruoan aromit nousevat suusta nenään ja ne hengitetään ulos. Näin haistamme ruoan aromit kahteen kertaan: ennen kuin se on suussa ja kun se katoaa suusta.

Tätä niin sanottua retronasaalista hengitystä ei tiettävästi tavata muilla eläimillä. Sen täytyy siis olla ihmisille hyvin tärkeää. Aivan kuin ihminen olisi suunniteltu ottamaan ruoasta kaikki aromit irti.

Retronasaalinen hengitys ei oikein ole linjassa sen ajatuksen kanssa, että ihmisellä olisi heikko hajuaisti. Siis esimerkiksi koiriin verrattuna.

On ajateltu, että sen jälkeen kun esi-isämme nousi kävelemään kahdella jalalla eikä enää kulkenut nenä maan rajassa, hajuaistimme on surkastunut. Mutta entäpä jos ei olekaan. Entäpä jos tuosta uskomuksesta on vain tullut itse itseään toteuttava ennuste. Kun uskomme, ettei hajuaisti ole ihmiselle merkittävä, emme nuuski ympäristöämme ja näin emme opi käyttämään hajuaistiamme.

Olisiko hajuaistimme treenattavissa? Varmasti olisi. Vuonna 2006 yhdysvaltalaiset tutkijat vetivät suklaalta tuoksuvalla öljyllä maastoon kymmenen metriä pitkän reitin. Koehenkilöiden oli kuljettava reitti kontillaan pelkkää hajuaistia käyttäen. Nuuskijoiden silmät ja korvat oli peitetty, joten he saattoivat luottaa vain hajuaistiinsa.

Tulokset osoittivat, että ihmiset olivat aika hyviä seuraamaan hajujälkeä pelkällä nenällään. He seurasivat hajua pitkälti samalla tavalla kuin koira, eli jatkuvasti nuuskuttaen. Mikä parasta, kun koehenkilöt suorittivat tehtävän perättäisinä päivinä, he tulivat siinä koko ajan paremmaksi.

Kun nostimme nenämme maan rajasta, saatoimme kyllä menettää kykymme haistaa joitakin hajuja, mutta emmekö aikaa myöten saaneet repertuaariimme uusia tuoksuja. Kun ihmiset oppivat käyttämään tulta, maailmaan ilmestyi kypsyvän lihan käry. Kun opimme viljelemään viljaa, saimme elämäämme paistuvan leivän tuoksun. Kun kesytimme karjaa, saimme valikoimaamme voin, juuston ja jogurtin happamat tuoksut.

Kun lisäsimme aikanaan joukkoon juurekset, vihannekset ja mausteet, tuoksujen maailma muuttui vain entistä rikkaammaksi. Tuskinpa on toista eläinlajia, joka haistelisi yhtä monenlaisia tuoksuja kuin mökin mummo, joka leipoo kardemummapullaa ja jonka padassa tekeytyy illallinen. Me olemme ruokaa laittava laji ja nenämme on hioutunut sen mukaan.

Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Julkaistu Terveydeksi! 3/2021